Olen varma siitä: koirille on taivas
Siellä parannetaan kaikenlaiset vaivat.
Siellä voi suloisimman tuulen haistaa
Ja parhaimmat herkut maistaa
Siellä on jokaiselle pehmein paikka
Levätä voi ja leikkiä vaikka.
Yhteiset muistot voimia antaa
Kun lempeimmät tuulet Ystävää kantaa.
Sitä ei voi muuta kuin toivoa olevansa niiden arvoinen.
Ei sitä voi muuta kuin parhaansa yrittää.
Joka päivä. Joka hetki. Aina ja joka paikassa.
Suurimmalla rakkaudella pysyvät nämä persoonat aina muistoissamme.
Chimaira Lux Ex Oriente - Lidia
Muistoissamme mäyräkoira Lidia
13.5.1997-5.8.2003

Mäyräkoirani Lidia.
Minä saatan sinut pehmeään lehtoon
Koirille varattuun ikuiseen kehtoon
Tuuditan uneen, kuin pehmoiseen lumeen
Silitän kerran, itken kesäsateen verran
Ihan kaikesta kiitän
Muistot lohdukseni elämäni kirjaan liitän.
Täydellinen mäyräkoirani, meillä on kova ikävä
Johanna perh., Armi sekä Ryyni
Hertta
Muistoissamme pienenpieni pentukoira
suklaanruskea labradorinnoutaja Hertta
29.10.2001-4.2.2002

Hertta. Kuva K. Tiainen.
Typerää, olkoon vaan
Itkeä, huutaa, raivota saan
En tiennyt, en pystynyt estämään
En pelastettua elämään.
Oli ilma lämmin kuin linnunmaito
Koirilla leikki niin villi, aito
Niitä katselin hiljaa ja rakastin
Sydämeeni hetken tuon varastin.
Menin sisään, olkoon ulkona koirat hetken
Arvannut en, alkoi ne tutkimusretken
Hetki hyytävä säilyy mielessäin ain
Joku sanoa vois: Se oli koira vain.
Kuulin haukkua hätäistä takaa oven
Tulkaa sisään, mokomat, täällähän olen
Ei näkynyt pikkuista pentua: Herttaa
Ei tullut vaikka huutelin monta kertaa.
Pahin painajainen, se totta on nyt
On Hertta iäksi hävinnyt
Kun kutsuin kauan niin kiljunnan kuulin
Se rannalla toisella huutaa, niin luulin.
Ei ollut rannalla kiljumassa
Vaan avannossa elämästään taistelemassa
Juoksin rantaan hangessa huutaen
Pahinta peläten, kuitenkin toivoen.
En voinut tehdä yhtään mitään
Vain kutsua, rauhoittaa nimeltä sitä.
Kesti pitkään ne hetket kauhun
Tunsin sydämessäin sen virran pauhun.
Hertta jaksanut ei
Virta jään alle vei
Ja tuska on suuri
Se syyllisyys juuri.
Miksi ottanut en koiria sisään?
Miksi luulin, ei sattuisi ulkona mitään?
Ei auta nyt ajatus, syyllisyys
Hertta poissa on, jäljellä ikävyys.
Lammasvirta 4.2.2002
Johanna Niskanen
Pitäkää huolta toisistanne
Ihmisistä, koiristanne
Varokaa heikkoja jäitä
Ja virtapaikkoja näitä.
Roki

Roki.
Roki tuli meille 6-vuotiaana. Se oli ollut ennen meitä kahdessa eri kodissa. Ensimmäisessä kodissa koiraa oli kertomuksen mukaan alistettu liikaa, eikä se ollut saanut toteuttaa rodulle tyypillistä toimintaa ( paimentaminen, tai muu älykkyyttä ja suorituskykyä vaativa "työ" ), vaan sitä oli pidetty ketjussa takapihalla. Toinen koti oli hemmotteleva, ei varsinaisesti koiraihmisten luona. Roki sai tehdä lähes mitä vain. Sitten perheeseen tuli vauva ja koira koettiin hankalaksi ja kai sen pelättiin jollain lailla vahingoittavan vauvaa.
Roki siis tuli meille. Roki pääsi juoksemaan vapaana ulkona, se pääsi paimentamaan lehmiä ja lampaita ja se syttyi yhdellä silmäyksellä työhön, jota se oli jalostettukin tekemään, vaikkei se koko kuusivuotisen elämän aikana ollut lampaita, saati lehmiä nähnyt. Rokista tuli meidän perheenjäsen, nöyrä koira, joka totteli kaikkia, mutta oli ätäkkä haukkumaan ja noutamaan kaikkea, mikä ilmassa liikkui.
Rakastimme Rokia ja saimme siitä työkaverin nautojen siirtoihin. Sitten meille syntyi kolmas lapsi. Roki oli ollut meillä silloin 1½ vuotta. Se meni sekaisin. Se paskoi sisälle joka ikinen yö, vaikka sen elämässä ei oltu "ihmisen näkökulmasta" muutettu mitään. Mitään muuta kuin että meille oli tullut kolmas pieni ihminen, joka vaati tietysti aluksi minut lähes kokonaan. Roki sai silti asua sisällä, se pääsi ulos ja navettaan, sitä siliteltiin ja hellittiin, sille opetettiin kaikkea uutta ja sitä rakastettiin ja kohdeltiin niin kuin koiraa perhelauman jäsenenä kuuluisikin.
Roki paskansi sisälle lähes joka yö kolmisen viikkoa. Joka ikinen aamu heräsin yläkertaan leijailevaan paskanhajuun ( ja jouduin laittamaan koiran kiinni, ettei se töhrisi joka paikkaa ) ja siivosin äänettä Rokin sotkut tekemättä siitä sen suurempaa numeroa. Toivoin sen edelleen sopeutuvan muutokseen ja lopettavan paskantamisen sisään ( sitä ennen koira oli ollut 100% sisäsiisti ).
Kun Roki oli paskonut sisälle sen 3 viikkoa, poikamme leikki miekallaan ( lyhyt esine, jota hän huitoi ) ja juoksi tupaan. Roki makasi omalla paikallaan ison tupamme pöydän takana ja Olli pysähtyi keskelle tupaa - ei lähellekään Rokin paikkaa, eikä taatusti uhannut koiraa millään lailla, näin itse kaiken - ja heilutti "miekkaa". Roki ampaisi salamana pöydän takaa ja upotti hampaansa pojan silmäkulmaan, milli alaripsen alle tuli hampaan puhkaisema reikä nahkaan ja poskeen nousi mojova mustelma.
Rakastin koiraa. Rakastan lasta. En luottanut koiraan koska olin nähnyt, miten arvaamattomasti se saattoi käyttäytyä, ja koska olin nähnyt, ettei poika tehnyt mitään väärää. Pian nuorinkin alkaisi kävellä, huitoisi varmasti milloin milläkin, käsillään ainakin. Rakastin koiraani niin paljon, etten tahtonut antaa sitä - ja siinä tikittävää aikapommia - kenellekään enää.
Koira on koira. Meidän ihmisten tehtävä on tarjota koiralle koiran elämän arvoinen elämä. Joskus - nykyään valitettavan usein - erilaisista syistä riippuen koiranelämä menee mahdottomaksi meidän ihmisten maailmassa. Uudelleen sijoitetusta koirasta, olipa se saatu tutulta tai tuntemattomalta, ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea se on voinut kokea, ja mihin se reaktionsa perustaa. Ihminen ei voi syyttää juurikaan itseään sellaisista asioista, joita hän ei voi tietää.
Ihminen voi valita. Ihminen tietää, ihminen rakastaa. Ihminen tarjoaa koiralle kodin, niin hyvin kuin pystyy. Ihmisen pitäisi tarjota koiralle koiran arvoinen ratkaisu silloin, kun hän ei pysty enää tarjoamaan koiraa ja koiran laumana eläviä ihmisiä täysin tyydyttävää vaihtoehtoa.
Joskus suurinta rakkautta on luopuminen. On paljon helpompaa rakastaa ja muistella lämmöllä sellaista koiraa, joka ei ole raadellut omaa tai naapurin pikkutyttöä tai -poikaa henkihieveriin. On paljon helpompaa tehdä päätös rakkaudesta kuin vihasta.
Minä sain Rokin lopettamispäätökselle täysin eläinlääkärin siunauksen. Hän oli sitä mieltä, ettei kerran puremisen/hyökkäämisen aloittanutta koiraa voida mitenkään auttaa niin, että omistaja voisi mennä siitä joka tilanteessa takuuseen.
*itku*
Nyt huomaan, että siirsin Rokin lopettamispäivää, koska en keksinyt, miten kertoisin sen entiselle omistajalle. Tiesin kuitenkin, että sisimmässäni olin päätökseni jo tehnyt.
Kirjoitin kirjeen. Katsoin koiraa vieressäni, Rokia, siis elossa, ja kirjoitin. Kirjoitin tapauksesta, jossa se puri, kirjoitin rakkaudestani siihen, meidän yhteisestä elämästä täällä meillä. Kirjoitin päättämisen vaikeudesta, kyyneleet kirjoivat paperin, kun kerroin - kuvitelmani voimalla - miten olin lopettanut Rokin. Koira istui vieressäni, läähätti ja tuijotti minuun. Sydämeni särkyi, mutta kirjoitin silti. Kirjoitin mustelmasta poikani poskessa, lääkekuurista silmän lähelle osuneen koiranhampaan vuoksi, peloistani, äitiydestä.
Kirjoitin silityksistä, joita Roki nukahtaessaan sai(si), kirjoitin hännänheilahduksesta ja toivoin, rukoilin ymmärtämystä vaikealle ja vastenhakoisesti tehdylle päätökselleni. Vetosin äitiyteen, kaikkien maailman lasten turvallisuuteen, aikuisen ihmisen vastuuseen. Kerroin hautapaikasta, haudalle laitettavasta kivestä, kukista. Loppuun laitoin, että voisimme pitää edelleen yhteyttä, jos he haluaisivat. Laitoin myös, että ymmärtäisin myös surun Rokin kuolemasta ja ehkä vihankin, mitä he minua kohtaan saattaisivat tuntea. Muistutin vielä rakkaudestani ja vastuustani, joka ei ollut sallinut minun enää laittaa Rokia kiertämään.
Koira jaloissani asettui urahtaen makuulle ja minä laitoin kirjeen kuoreen, kirjoitin osoitteen ja laitoin postimerkin. Etsin mukaan vielä valokuvan, jossa Roki oli kauneimmillaan: Pakkashuuruisten puiden ympäröimänä, lumessa peuhaamisen jäljeltä iloisena, kirkassilmäisenä ja kuono lumikiteitä täynnä.
Otin hihnan ja kirjeen, kutsuin koiraa. Roki tuli iloisena, kuin aina silloin, kun kutsuin sitä. Ei se tiennyt, ei se pelännyt. Ajoin eläinlääkärille hyvän ystäväni kyydissä, hän tarjoutui tuekseni. Eläinlääkäri tiesi tapauksen ja sanoi ensitöikseen: "Näin on paras." Sain silittää sitä ja pitelin sitä lujasti kun se sai ensimmäisen, nukuttavan piikin. Se heilutti minulle häntäänsä ja luulen, toivon, että sain anteeksi. Silitin sitä vielä, kun se oli täydessä unessa. Eläinlääkäri kysyi luvan toiseen, lopulliseen piikkiin, ja silitin Rokia koko ajan. Yhdellä, suurella henkäyksellä se puhalsi keuhkonsa tyhjiksi ja kirmasi sinne, missä kukaan ei pure toista ja kaikki ovat vapaita ja terveitä.
Minä itkin, mutta silti tiesin, että tein oikein. Elämä oli pitkään tyhjää, kuulin korvissani Rokin haukun ( ja myös mieheni, joka ei kamalasti koirista edes välitä, väitti kuulevansa sen joskus ), mutta olen varma, että en olisi voinut valita toisin.
Laitoin kirjeen postiin saman tien, kotimatkalla. Kahden päivän päästä sain tekstiviestin: Me ymmärrämme. Teit ainoan oikean teon.
Nyt, kun Rokin elämän sammumisesta on reilu vuosi, olen onnellinen, että sain elää sen kanssa, ja että minä osasin päästää sen menemään kera hyvien muistojen. Näin oli paras.
*itku*
Brenda

Brenda.
Brenda taas oli kaunis ja nuori narttu. Se otettiin pentuna maatilalta, jossa sen emo toimi menestyksekkäästi lehmäpaimenena ja sen pentueessa oli 7 reipasta paimenenalkua. Brenda tuli meille isäinpäivän aattona -98. Sen kanssa käytiin navetalla ja se oppi helposti uusia asioita.
Ensimmäisenä kesänään (se oli syntynyt elokuussa -98 ) eli kesällä 1999, se kuljetti kanssani lehmiä laitumelle, vaikka itse olin toukokuussa syntyneen tyttäremme vuoksi äitiyslomalla. Mieheni mukaan se ei suostunut lähtemään. Se istui rappusilla ja odotti minua. Brenda haukkui vieraille tuvan pöydän alla ja koirakoulussa se näykki kaikkia, jotka tulivat liian lähelle.
Koirakoulu kuitenkin pikkuhiljaa sai Brendan luottamaan minuun ja siihen, että varjelisin sen pahoilta vierailta koirilta. Se leikki joskus muutaman tutun koiran kanssa ja alkoi tappelemaan mäyräkoirani Lidian kanssa. Lidialla oli kerran mm. huuli halki ja koko alaleuka verta täynnä, kun nämä "naiset" ottivat yhteen
Brenda lopetti kokonaan nautojen paimentamisen. Kotiin ostamani 4 karitsaa saivat sen suunniltaan ja se alkoi karata helpoimmista ja tutuimmistakin yhteisistä tuokioista. Löysin naksutinkoulutuksen ja sain Brendan taas ottamaan kontaktia minuun. Mäyräkoirakin oppi paljon uusia asioita, kun sekin tahtoi naksuttelemista omalla vuorollaan.
Roki tuli meille. Brenda rakastui ja ensimmäisenä syksynä ne juoksivat ulkona peräkkäin kuin tuuli. Talven mittaan Brenda alkoi paimentaa Rokia. Ympäri ympäri ympäri. Brenda alkoi paimentaa pikkulintuja keväällä 2000. Se saattoi juosta vaikka seinään, katse nauliintuneena taivaalle.
Odotin nuorinta. Yritin tarjota paimentamattomalle Brendalle virikkeitä. Jokapäiväisistä koulutustuokioistamme huolimatta kaiken vapaa-aikansa ulkona se paimensi joko Rokia (kiertämällä määrättömästi sen ympäri, välillä lähempänä, välillä kauempana ja heittäytyen välillä maahan) tai pikkulintuja. Sisällä se tuhosi petiään.
Kävin paimennusharjoituksissa lähellä ja kaukana. Roki oppi ja keräsi kouluttajan ihailua (katsokaa tätä, ihan kylmiltään 6-vuotiaana aloittanut!!) ja Brenda karkasi kauas laitumen reunoille ojiin ja sieltä autolle. Kyllä se paimentamista katseli istuen hihnassa pellon reunassa.
Tuli syksy ja lähiseudulla alkoi agility. Menin sinne Brendan kanssa. Brenda syttyi, Brenda nautti. Kävimme syksyn siellä, Brenda oppi jokaisen esteen ensimmäisellä kerralla ja se kiisi kuin tuuli niiden yli, ali ja läpi. Vaikka harjoituksissa oli monia koiria, Brenda ei koskaan vetänyt hihnassa (koska se inhosi kiristyksen tunnetta kurkullaan) ja tuli aina minun luokseni. Se ei tuhonnut enää petiään eikä paimentanut niin paljon Rokia. Agility oli sen laji.
Vatsani kasvoi, maatilan arki vaati minua pienten lasten äitiä pysymään kotona (koska mies ei töiltään joutanut olemaan keskimmäisen kanssa, joka tuolloin oli 1v6kk). Nuorimmainen syntyi.
Roki alkoi paskomaan sisälle, Brenda alkoi paskomaan sisälle. Kolme viikkoa ne molemmat paskoivat sisälle ja sitten Roki puri poikaa.
Minä mietin, minä mietin, minä rakastin niitä ja lapsia. Brenda oli kiltti, mutta "hankala" koira. Se oli herkkä ja vain minun. Se tuhosi paikkoja, paimensi läkähtymiseen asti kaikkea muuta kuin mitä piti. Ja paskoi sisälle. Se paskoi jopa sille ostamaani näyttelyhäkkiin ( kun viisaat neuvoivat, ettei aikuinen koira, joka sentään pääsee illalla klo 23 ulos ja aamulla klo 05 ulos, pasko omalle paikalleen ).
Minä en jaksanut. Minä luovutin. Rokin halusin jo päästää koirien taivaaseen ja Brendan kohtalosta keskustelin eläinkodinpitäjäystäväni sekä eläinlääkärin kanssa. Koska he kumpikin tunsivat Brendan, he päätyivät suosittelemaan koirien taivasta sillekin.
Ne koirat jättivät sydämeeni ison aukon. Ne koirat näyttivät minulle, että minä olen pelkkä ihminen, pelkkä ihminen, jonka ei pidä edes luulla osaavansa ymmärtää koiria. *itken*
Tämän vuoksi minä pelkään, etten Ryynille riitä. Minun olisi pitänyt riittää kauniille, ihanaiselle sinisilmäpaimenelleni silloin kun oli sen mahdollisuus. En riittänyt ja nyt häpeän sitä niin etten Brendasta ole juurikaan missään puhunut.
Mutta minä rakastin niitä. Minä rakastin sitä katsetta, sitä valpasta olemusta joka minua palvoi. Minä vaan en pystynyt olemaan pelkästään niiden oma. Niistä tuli elämäni mattoon monta kultaista raitaa, mutta myöskin se mustista mustin. Minun piti päättää, minun piti antaa lopettaa ne.
*itkee*
Ja nyt kun te tiedätte myös Brendan tarinan, kerron, että Brenda sai samalla kertaa samanlaisen piikin, silitykset ja se lipaisi poskeani ennen nukahtamistaan ensimmäiseen nukuttavaan uneen...
*itkee*
Mutta luulin, että sain niiltä anteeksi...
"Pilvet on valkeita lampaitani, ne ajan minä taivahan tarhaan.."
Jotkut tahot arvostelivat minua ja lopettamispäätöstäni sanomalla, ettei ongelmakoiria ole, on vain ongelmaihmisiä, jotka eivät koiriensa kanssa pärjää. Olen siltikin sitä mieltä, että joskus suurinta rakkautta on luopuminen.
FIN*Yrttitarhan Aniba - Annikki

27.5.2004 - 21.7.2008
Annikki, Aina Mukana, Aina Kehruli, Aina Kahvipöydällä.
Kunnes, ei enää, vain:
Aina Muistoissa.
Miksi nyt - miksi ei kohta?
Miksi näin - miksi ei muuten?
Miksi?
Miksi?
Kaikesta Kiitos.
FIN*Yrttitarhan Alonsoa - Allu

27.5.2004 - 3.10.2004
En ikinä unohda sitä elämäni ensimmäistä kissanäyttelykäyntiä, kun olin päättänyt hankkia siamilaisen ja tarvitsin niistä tietoa. En ikinä unohda, kuinka siellä tapasin Allun, nuoren ja ujolta näyttävän siamilaiskollin, joka katseli minua Sailan sylistä. En ikinä unohda sitä päätöstä, joka teki minusta siamilaiskissan omistajan ja jonka vuoksi itkin kuumia kyyneleitä jo kaksi viikkoa päätöksen jälkeen.Allu
sta tuli heti kokonaisvaltainen perheemme jäsen. Se istui olkapäällä kun söin, se kehräsi kainalossani kun nukuin, se kiipeili sylissäni kun istuin tietokoneella. Saimme nauttia Allun seurasta valitettavasti vain lyhyen aikaa *itku* mutta se tulee säilymään muistoissamme aina Ensimmäisenä Oikeana Siamilaiskissanamme.
